Paluu UKK:hon - Meidän ensimmäinen yhteisvaellus
Urho Kekkosen kansallispuisto (UKK) on ensimmäinen kansallispuisto, jossa vierailin lähes neljä vuotta sitten. Olin tuolloin vielä varsin aloitteleva retkeilijä ja kävinkin paikalla lähinnä pyörähtämässä muutaman hassun päiväretken muodossa. Horisontissa siintävät tunturit ja erämaa tekivät minuun kuitenkin vaikutuksen, minkä myötä aloin haaveilla, että vielä joskus palaisin tänne takaisin hieman kokeneempana. Nyt tuo hetki on koittanut.
En kuitenkaan ole palaamassa UKK:hon yksin, vaan mukana on myös Suvi. Tarkoituksenamme on lähteä ensimmäiselle yhteiselle vaellusretkelle. Luonnostelemme tulevaa reittiä niin, ettei se kuulosta liian helpolta, joskaan ei myöskään liian haastavalta, sillä kummallakaan ei ole paljoa kokemusta usean päivän vaellusretkistä. Suunnittelemamme reitti lähtee Kiilopäältä ja se kulkee tuntureiden välistä Lankojärven kautta Aittajärvelle. Matkaa kertyy polkua pitkin mitattuna noin 37 kilometriä ja se on tarkoitus taittaa maltillisesti neljässä päivässä.
Päivä 1: Kiilopää-Rautulampi (11 km)
Pitkä automatka lähestyy loppuaan ja olemme saapumassa reissumme alkupisteelle Kiilopäälle. Reissuvalmistelut ovat tosin yhä kesken, sillä lataamme vielä Suvin puhelimen karttasovellukseen UKK:n karttaa. Minun puhelimessa kartta on valmiina, minkä lisäksi olen varautunut reissuun GPS-laitteella sekä fyysisellä kartalla ja kompassilla. Mutta ei kai sen yhden lisäkartan lataaminen vielä hätävarjelun liioittelua ole. Sovellus saa kartan ladattua juuri ennen kuin Kiilopää ja vaellusreitin portti ilmestyy näkyviin. Siinä se nyt on! Vajaa neljä vuotta ja 37 kierrettyä kansallispuistoa myöhemmin olen palannut retkireissujeni alkupisteelle.
Käymme Kiilopäällä syömässä. Sisällä oleva lämpömittari näyttää tasan kolmeakymmentä astetta - ei välttämättä paras mahdollinen sää vaeltamiseen. Teemme vielä viimeisiä reissuvalmisteluita (lue: venyttelemme lähtöä), kun sää yllättää meidät. Ennuste lupasi pelkkää hellettä, mutta nyt kuuluu ukkosen jyrähtelyä ja pian alkaa myös sataa. Huono sää onkin hyvä peruste venyttää lähtöä vielä vähän lisää. Sade osoittautuu lopulta onneksi vain nopeaksi kuuroksi, joten vihdoin on aika pakata rinkat ja siirtyä lähtöportille. Tästä lähtee ensimmäinen yhteinen vaelluksemme kohti tunturierämaata.
Reittimme lähtee kulkemaan kohti neljän kilometrin päässä olevaa Luulampea, Kiilopään tunturia sivuten. Polku Luulammelle tulee olemaan reissun korkein nousu, joten on ihan kiva saada se mahdollisesti haastavin osuus heti pois alta. Kovin kauaa emme kuitenkaan ehdi kulkea, kun alan tuntea niskassani kovaa kipua. Mietin jo, että pitääkö vaellus jättää kesken heti alkuunsa. Onneksi ratkaisu löytyy kuitenkin rinkkaa säätämällä ja siirtämällä muutamia kovia tavaroita niskan seudulta syvemmälle rinkkaan.
Helppokulkuista tunturin reunaa kiivetessä vastaan tulee useita maastopyöräilijöitä - ihan vielä ei siis olla täysin eristyksissä. Polun korkeimmalla kohdalla meitä odottaa poroaita sekä upea näkymä kohti tunturierämaata.
Pikkuhiljaa myös itse Luulampi tulee näkyviin. Täältä katsottuna se on kuin pieni laakso tunturimaisemien keskellä!
Luulammella oleva rakennus ei osoittaudu ihan perinteiseksi autiotuvaksi, sillä siinä sijaitsee myös erämaakahvila. Mikäs siinä, kyllähän tässä tee maistuisi. Enää kahvila ei kuitenkaan ole auki, sillä olemme liikkeellä varsin myöhään: kello lähentelee jo yhtätöistä illalla. Näin heinäkuun alkupuolella täällä on kuitenkin käytännössä yhtä valoisaa kuin päivällä, sillä erotuksella, että lämpötila on kulkemiseen hieman inhimillisempi. Lyhyen tauon jälkeen jatkamme matkaa, tarkoitus on ehtiä vielä tänä yönä reilun kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle Rautulammelle.
Laskeva aurinko värjää horisontin tunturimaiseman upeaksi, mitä on aina välillä pakko pysähtyä ihailemaan. Yössä kulkeminen tuntuu aika siistiltä, vaikka Lapin itikka-armeija hieman tunnelmaa rikkookin. Jossain vaiheessa teemme myös ensimmäisen vesistöylityksen kahlaten. Tiesin odottaa vesistöylityksiä tässä puistossa, joten olimme varautuneet siihen kahlaamiseen sopivilla kengillä. Virtaava vesi tuntuu nilkoissa jääkylmältä, mutta onneksi ylitys on nopeasti ohi.
Matka Rautulammelle tuntuu pitkältä, mutta lopulta saavumme perille. Siellä odottaa kuitenkin pieni järkytys: miltei koko paikka on työmaanauhan ympäröimä! En ole huomannut katsoa alueen ajankohtaisia tiedotteita ennen reissua, mutta muistan nähneeni uutisen jostain palaneesta autiotuvasta. Se palanut tupa onkin sitten juuri se, jonne juuri saavuimme. Meillä on toki teltta missä nukkua, joten suurin huolenaihe koskee vessaa. Sitä ei nimittäin löydy mistään. Tilanne mietityttää. Oikeastaan se mietityttää aika paljonkin. Lopulta päätämme kasata teltan ja pohtia asiaa aamulla. Olemme sen verran väsyneitä, ettei kunnollista telttapaikkaa oikein tule etsittyä ja pystytämme sen suoraan työmaan viereen. Fiksu päätös ensimmäiselle vaelluspäivälle.
Päivä 2: Rautulampi-Lankojärvi (7 km)
Aamu valkenee. Sitä ei kuitenkaan huomaa lisääntyneestä valosta (koko yö oli valoisa), vaan siitä, että teltassa alkaa tulla todella kuuma. Eteisen sisäänkäynnin avaaminen auttaa asiaa hieman, mutta herätys tulee viimeistään kello seitsemän, kun ensimmäiset poran äänet kajahtavat työmaalta. Mitenhän tämä erämaassa yöpyminen nyt sitten eroaa tavallisesta arjesta kotona?
Nousen ylös. En tiedä sainko yöllä ollenkaan unta, mutta lyhyeksi unet joka tapauksessa jäävät. Paikalla on muitakin yöpyjiä, joten päätämme kysyä vessa-asiaa heiltä. Selviää, että paikalla on työmiesten rakentama erittäin väliaikainen kuivakäymälä, jota saa käyttää. Vessa siis löytyy, ja siinä käyminen jää kyllä syvästi mieleen, kuten koko tämä työmaana oleva retkemme ensimmäinen leiripaikka.
Ympäristö ei varsinaisesti miellytä meitä, joten retki jatkuu heti aamulla kohti Lankojärveä. Aurinko paahtaa miltei pilvettömältä taivaalta, mutta onneksi matkaa on tällä kertaa varsin maltilliset seitsemän kilometriä. Se tuntuu kuitenkin raskaalta, ikään kuin rinkka painaisi entistä enemmän, vaikka ensimmäiset eväät on jo syöty pois. Vettä on onneksi saatavilla lähes koko ajan ja kastelenkin hattuani useita kertoja reitin varrella olevissa virtauksissa. Matkaa saa hieman kevennettyä myös hauskoja juttuja kertomalla.
Saavumme Lankojärvelle ja pystytämme teltan. Eilisen päivän hyttysparvet ovat vaihtuneet Lankojärvellä runsaslukuisiin paarmoihin, jotka pyörivät jatkuvasti ympärillämme ja tuovat vaeltamiseen oman riesansa. Teltassakaan niistä ei täysin pääse eroon, sillä osa jää telttakankaiden väliin pörisemään. Onneksi meillä molemmilla on kuitenkin sopivan rento asenne ja hyvällä huumorilla vähän ikävätkin asiat muuttuvat äkkiä paljon helpommiksi.
Ympäristön hyvänä puolena on sanottava, että näyttää siltä kuin täällä olisi ihan kunnon hiekkaranta uimiseen! Olenkin odottanut, missä vaiheessa saa karistaa kuumuuden ja hien edes hetkeksi ja pulikoida kunnolla erämaajärvessä. Veteen mennessä joudumme kuitenkin pettymään: hiekalta näyttänyt pohja osoittautuu upottavaksi mudaksi. Kaiken lisäksi alkaa ukkostaa ja taivas repeää kunnon sateeseen. Juoksemme autiotupaan turvaan, missä on myös toinen retkiporukka pitämässä sadetta.
Tuvassa valmistamme reissun ensimmäisen varsinaisen lounaan. Johan tässä alkaa nälkä ollakin! Lounaan päälle päätämme levätä kunnolla ja siirrymme telttaan kuuntelemaan äänikirjaa. Molemmat nukahtavat kuitenkin jo pian kuuntelun aluksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä tarkoitus on saada levättyä tällä paikalla kunnolla ennen seuraavaa pyrähdystä.
Päivä 3: Lankojärvi-Porttikoski (8 km)
Lähdemme kulkemaan kohti Porttikoskea. Matkaa sinne on kuutisen kilometriä, mutta se sijaitsee joen toisella puolella, emmekä ole ihan varmoja pääsemmekö kahlaamaan yli missään vaiheessa. Jos kahlaus ei onnistu, joudumme kiertämään joen menevän sillan kautta, mikä pidentää reittiä pari kilometriä. Kierron aikana joutuisimme myös kulkemaan hetken matkaa "taaksepäin", joten yritämme välttää tämän ikävyyden ja löytää sopivan kahlauspaikan.
Kyttäämme jatkuvasti sopivia ylityspaikkoja, ja lopulta sopivalta tuntuva kohta löytyykin. Matalat kohdat on merkitty karttaankin, mutta osassa niistä on kova virtaus. Kahlausta kokeillaan, mutta lopulta meillä ei riitä uskallus yli menemiseen kamojen kanssa kaatumisen pelossa. Kun turvallisempi reitti ja siltaylitys on olemassa, päätämme suunnata sitä kohti. Matkalla sillalle alkaa kuitenkin jälleen ukkostaa ja meidät yllättää kovaksi yltyvä sadekuuro. On aika kiskaista ensimmäistä kertaa sadevaatteet ylle. Niiden kanssa pysyy kyllä kuivana, mutta sateesta huolimatta helteessä kulkeminen näissä kamoissa saa olon tuntumaan varsin tukalalta.
Saavumme sillalle, emmekä ole aluksi ollenkaan varmoja onko tämä sittenkään turvallisempi ylityspaikka kuin löytämämme kahlauspaikat. Jotenkin silta ei vain näytä siltä, että sen yli voisi mennä turvallisesti. Hetken epäröityämme kokeilemme ylitystä, molemmat erikseen, ja pääsemme onneksi toiselle puolelle. Porttikoskelle on tästä enää vain kilometrin matka. Huomenna silta täytyy kuitenkin ylittää vielä toistamiseen. Vitsailemme kuinka ukkonen varmaan tuhoaa rakennelman ennen sitä.
Saavumme perille, eikä paikalla ole ketään. Menemme autiotupaan kuivattelemaan itseämme ja nauttimaan tuvan hiljaisuudessa (noh, ei aivan, sillä tuvassa on valtava määrä hyttysiä). Käymme myös uimassa, ja hiekkaranta pettää meidät jo toisen kerran mutapohjalla. Pääasia kuitenkin, että pahimmat hiet saa pestyä pois, se virkistää oloa huomattavasti. Pikkuhiljaa paikalle alkaa tulla muitakin ukkosmyrskyn yllättämiä vaeltajia, joiden kanssa vaihdamme kuulumisia. Täällä tuntuu liikkuvan paljon kivoja ihmisiä. Ehkä se johtuu siitä, että retkeilyhommissa rento asenne on iso etu. Muuten itikoita, myrskyä ja muita pieniä epämukavuuksia voi olla hankalaa sietää.
Tuleva yö tulisi olemaan meidän viimeinen täällä erämaassa. Pohdimme, pitäisikö se nukkua vaihtelun vuoksi tuvassa. Tätä tuumaillessamme autiotupaan ei vaikuta olevan suurta tunkua. Tuvan kuumuus, hyttysarmeija ja toisaalta halu saada hieman yksityisyyttä ajaa meidät kuitenkin jälleen telttaan.
Näin kolmantena vaelluspäivänä elämä on siirtynyt varsin hyvin vaellusmoodiin. Aika täällä tuntuu kuluvan nopeasti kävellen, syöden ja leväten. Ennen reissua mietin, miten saan ajan kulumaan erämaassa kun nettiä tai puhelinverkkoa ei ole, mutta sellainen huoli on osoittautunut täysin turhaksi. Liikkumiseen ja perustarpeista huolehtimiseen tuntuu kuluvan lopulta yllättävänkin paljon aikaa. Huomaan myös unohtaneeni normaalit arkimurheeni täysin täällä erämaassa. Mitä taas tulee jaksamiseen, niin olen huomannut, ettei tällaisella reissulla kannata miettiä koko kuljettavaa matkaa, vaan ainoastaan yksittäisiä päiviä.
Yksi huono puoli puhelinverkon puuttumisessa kuitenkin on. Vaellusreittimme kulkee pisteestä A pisteeseen B, josta olisi tarkoitus tilata taksi takaisin alkupisteeseen. Suville tulee mieleen, että entäpä jos loppupäässä ei olekaan puhelinverkkoa. Itselläni tällainen mahdollisuus ei ole käynyt mielessä, vaikka verkko on ollut tavoittamattomissa koko vaelluksen ajan. Sattumalta täällä Porttikoskella verkko kuitenkin toimii, joten päätämme pelata varman päälle ja tilaan taksin ennakkoon reissun päätepisteeseen. No niin, nyt on sekin murhe pois mielestä.
Porttikosken leiripaikka osoittautuu oikein tunnelmalliseksi. Vieressä virtaava vesi ja rauhallinen ympäristö takaa sen, että viimeinen yömme UKK:ssa vietetään tähän asti parhaalla leiripaikalla!
Päivä 4: Porttikoski-Aittajärvi (10 km)
Nukun poikkeuksellisen hyvin. En muista heränneeni yön aikana kertaakaan. Minulla on usein ollut haasteita saada nukuttua ulkona, joten näin hyvin nukuttu yö tuntuu suorastaan luksukselta. Ehkä tämänkin asian osalta on pikkuhiljaa siirrytty vaellusmoodiin. Harmi tosin, että illalla olisi tarkoitus päästä nukkumaan jo ihan oikeaan sänkyyn. Herättyämme huomaamme olevamme kaksistaan leiripaikalla, kaikki muut ovat jo lähteneet. Olemme nukkuneet edelliset aamut pitkään ja aamiaisen sijaan syöneet suoraan lounasta ennen polulle lähtöä. Niin teemme tälläkin kertaa.
Ruoasta puheen ollen, siitä ei ole tällä reissulla tarvinnut tinkiä. Vaikka syömme vain valmiiksi pussitettua retkimuonaa, ovat nämä Real Turmatin retkiruoat osoittautuneet niin hyviksi, että puhumme jo uudesta reissuun lähdöstä vain siksi, että näitä pääsisi syömään jatkossakin! Eikä tämä ole edes maksettu mainos.
Pakkaamme teltan ja lähdemme kulkemaan kohti vaelluksemme päätepistettä: Aittajärveä. Sinne on matkaa aika lailla tasan kymmenen kilometriä.
Vaelluksen viimeinen osuus tuntuu samaan aikaan sekä helpottavalta että haikealta. Nytkö tämä kohta jo päättyy? Tuumimme molemmat, että kyllähän täällä olisi pidempäänkin viihtynyt. Tässähän alkoi vasta hiljalleen päästä kunnolla siihen mainitsemaani vaellusmoodiin. Näin siitäkin huolimatta, että rinkan kantaminen on tuntunut välillä varsin raskaalta, etenkin kovimpina hellepäivinä. Hyviä puolia on kuitenkin ollut ehdottomasti enemmän kuin huonoja.
Pysähtelemme matkalla useita kertoja. Meillä ei ole kiire, sillä taksin on määrä saapua kahdeksalta ja näyttää koko ajan siltä, että saavumme paikalle reilusti etuajassa. Olemme jo aivan lähellä parkkipaikkaa, kun kohtaamme vielä yhden isomman vedenylityspaikan. Pieniä puroja on tullut vastaan lukuisia, mutta tämä vaikuttaa sellaiselta, että täytyisi jälleen kahlata. Eikä vain kerran, vaan haarautuva joki pitää ylittää useaan kertaan. Mikäs siinä, ihan hauska päätös vaellusreitille.
Ylitys sujuu ongelmitta, mutta pian sen jälkeen Suvin sormeen tulee jostain pieni haava. Luulin jo, että tällä matkalla oltaisiin vältytty kaikilta haavereilta, niin nyt se verta vuotava haava tulee sitten sata metriä ennen maalia! Noh, onneksi mistään vakavasta ei ole kyse ja minulla on laastaria mukana.
Saavumme Aittajärven parkkipaikalle. Tässä se nyt sitten on, reissu alkaa oikeasti olla ohi. Vielä tosin pitäisi odottaa taksia, sen saapumiseen kun on aikataulun mukaan vielä kaksi tuntia aikaa. Pohdimme yrittää soittaa ja pyytää autoa tulemaan jo aikaisemmin, mutta eipä sitä puhelinverkkoa sittenkään täällä ole. Päätös soittaa taksi ennakkoon osoittautuu siis varsin hyväksi. Päätämme odottaa.
Kello lähestyy kahdeksaa, tulee kahdeksaan ja vielä reilusti ylikin. Tuijotamme parkkipaikalle tulevaa tyhjää tietä ja pohdimme, kuinka pitkän ajan kuluttua uskomme taksin vielä saapuvan paikalle. Maalailemme jo kuvia viidennestä vaelluspäivästä, mikäli auto ei tulekaan. Odotuksen lomassa jututamme paikalla olevaa pariskuntaa, ajatuksella että ehkä heillä olisi puhelimessa verkkoa. Selviää, että tie Aittajärvelle on todella huonossa kunnossa, joten taksin saapumisessa saattaa kestää. Selviää myös, että melko lähellä parkkipaikkaa sijaitsee verkkotolppa. Hieman yllättävästi pariskunta lupautuu kuskaamaan minut autolla hieman lähemmäksi sitä, ehkä lähempänä tolppaa saisin verkon kuuluviin.
Kilometrin ajon jälkeen verkko alkaa kuin alkaakin kuulua. Olen juuri soittamassa taksille, kun taksi yllättäen soittaakin minulle ja kertoo olevansa tulossa, mutta että matkalla saattaa mennä vielä tunti. Eipä siis auta kuin palata parkkipaikalle. Kiitämme pariskuntaa avusta ja jatkamme odottamista. Aika kuluu hitaasti. Lopulta auto saapuu, kaikkiaan puolitoista tuntia myöhässä. Asiaa ei pahoitella, mutta pääasia että saamme kyydin lähtöpisteelle ja reissun kunniakkaasti päätökseen. Hellepäivien päätteeksi mökki, sauna ja viileä suihku tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan!
Yhteenveto
Ensimmäinen vaellusreissumme oli kaikkinensa varsin mukava ja onnistunut kokemus. Mitään suuria vastoinkäymisiä ei lopulta sattunut, mikä näin jälkikäteen ajatellen tuntuu hieman tylsältä, mutta ehkä sellaisia ei erämaassa oikeasti kaipaa. Jos jotain opittavaa jäi, niin kohteen ajankohtaiset asiat kannattaa tarkistaa etukäteen ja mahdollinen taksi tilata ennakkoon ennen reissua. Jonkinlainen vaelluspaarma meitä taisi myös purra, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin, sillä tuntuu että tällaista haluaisi kokea jatkossa lisääkin.