Talviretkeilyä Syötteen kansallispuistossa
Upeita auringonlaskuja ja kunnon talvipakkasia. Pilvetön tähtitaivas, täysikuu ja revontulien väriloistoa.
Mitään näistä ei ollut tarjolla tällä reissulla.
Taivas oli pilvinen ja plussakeli sateineen sulatti kauniit tykkylumet osin pois jo toisena reissupäivänä. Ei siis kovin hyvät lähtökohdat retkireissulle, vaikka arvelin ensimmäisen visiittini Syötteelle olevan parhaimmillaan juuri talvella koettuna.
Syötteen talviaktiviteetit painottuvat selkeästi lasketteluun, hiihtoon ja läskipyöräilyyn. Lumikengillä käveltäväksi merkittyjä reittejä löytyy vain muutama hassu kilometri Teerivaaralta ja Vattukurusta. Molemmissa polku oli tallattu hyvin tiiviiksi, joten tyydyin kulkemaan reittejä ihan vaellussaappailla. Se onnistui kohtalaisesti, vaikka ajoittain upposinkin vatsaa myöten lumeen. Pudotuksia oli sattunut muillekin ja kuopat näyttivät pahimmillaan niin syviltä ettei pohjaa juuri näkynyt. Tällaisessa hangessa käppäillessä onkin aina vähän jännää ajatella, että minkähän päällä sitä parhaillaan oikein astelee. Teerivaaran parhaita paloja olivat tunturin laelta avautuvat hienot maisemat, kun taas Vattukurusta jäi parhaiten mieleen kurun "pohjalle" sijoitettu nuotiopaikka, jossa tunsi itsensä hetken aikaa varsin pieneksi ympäröivien nousujen ja korkeiden puiden keskellä.
Ilta-aikaan kiersin myös muita lyhyitä polkuja ja nuotiopaikkoja. Pimeässä metsässä kulkeminen otsalampun valossa on aina yhtä jännittävää, etenkin täällä kun Syötekylän valot värjäävät mustien puiden takaa avartuvan taivaan välillä uhkaavan punertavaksi. Tunnelmaa voisi kuvata jopa vähän aavemaiseksi. Ilman kameraa ei tällaisille pimeille metsäpoluille kyllä uskaltaisi lähteä. 😁
Syötteen polkujen kiertely oli lähtökohdista huolimatta varsin mielekästä, vaikka kieltämättä hieman harmittaa, ettei säätila suonut mahdollisuuksia sellaisille luontokuville, joita haaveilin ottavani. Mutta, ehkä epäonnistumisista seuraa lopulta se, että onnistumiset tuntuu sitten entistä paremmilta. Kuvien sijaan tärkein asia retkireissuissa on kuitenkin aina sieltä saatu luontokokemus. Jylhien, lumen peittämien kuusikkojen ja hiljaisuuden keskellä käppäilyssä on joka kerta jotain maagista. Kuten talvessa muutenkin. Ehkä sen tuoma hiljaisuus ja luonnonrauha kuvaa parhaiten myös omaa sielunmaisemaa: minussa näyttää samalta kuin tuollaisessa tykkylumen peittämässä metsässä.
