Haahuilua Rokualla
UKK:ssa vierailun jälkeen olin alkanut pikkuhiljaa tosissani innostua kansallispuistoissa vierailemisesta. Retkeilyharrastus oli kuitenkin vasta aluillaan ja jouduin nopeasti toteamaan, ettei useimpiin retkipaikkoihin olisi helppoa päästä julkisilla kulkuvälineillä. Tilanne harmitti, sillä autottomana ihmisenä koin oikeastaan vasta ensimmäistä kertaa, että auton puute alkoi olennaisesti rajoittaa elämääni. Jouduin siis nöyrtymään todellisuuden edessä ja hankkimaan ensimmäisen oman autoni - pääasiassa retkeilyharrastuksen takia.
Nyt kun liikkumisongelma oli ratkaistu, oli aika tehdä ensimmäinen kansallispuistovisiittini yksityisellä kulkuneuvolla. Kohteeksi valikoitui Rokuan kansallispuisto ja siellä Rokuanjärvi, jonne olisi Oulusta helppo ajomatka. Talvi ei kuitenkaan ole se kaikkien helpoin vuodenaika aloittaa retkeilyharrastusta, mutta en toisaalta halunnut odottaa kevääseenkään. Olin myös hiljalleen alkanut pohtia ajatusta muuttaa pois Oulusta, joten senkään varjolla en tiennyt, olisinko enää täällä kevään saapuessa.
Rokualle oli haastavaa päästä, sillä "autotie" muuttui kinosiksi jo hyvän matkaa ennen perille pääsyä. Onneksi tajusin hylätä auton tienvarteen, eikä yhtään liian ajoissa, sillä pari kertaa meinasin jäädä kinoksiin kiinni. Selvisin kuitenkin säikähdyksellä. Matkaa oli jäljellä enää sen verran vähän, että loppumatka olisi mahdollista taittaa kävellen moottorikelkkareittiä pitkin. Muutoin näytti kuitenkin siltä, että tämä paikka ei ehkä ole talviretkeilyyn tarkoitettu - tai ehkä olin vain lähestymässä puistoa väärästä paikasta.
Tervetuloportti löytyi pienen lumessa kahlaamisen jälkeen, ja sekin oli lumen ympäröimä. Järvi oli kuitenkin onneksi jo aika lähellä, ja sinne pystyi kulkemaan tallattua polkua pitkin.
Paikalla minua odotti hieno talvinen järvimaisema.
Paikalla oli myös kota, jonka ovi oli tiukka eikä tahtonut millään avautua, mutta lopulta pääsin sisään hienoon kotaan kylmyyttä pakoon. Kodasta löytyi myös polttopuita, joilla viritin tunnelman entistä paremmaksi. Oli rauhallista ja hiljaista. Sääkin oli mitä mainioin, -2C pakkasta eikä yhtään tuullut.
Ilta alkoi hämärtää ja oli aika lähteä pois. Paikalle saapumisen hankaluus oli edelleen pinnalla mielessä ja mietin, että olinko nyt edes saapunut oikeaan paikkaan. Kyltissä toki luki Rokuanjärvi ja kotakin oli paikallaan, mutta olo oli silti jotenkin epätodellinen. Tuntui oudolta, että oletettu parkkipaikka oli täysin lumen peitossa, mutta silti hangessa oli selkeästi jälkiä ihmiselämästä talvisessa luonnossa.
Jälkeenpäin kun tätä reissua miettii, olisi ehkä kannattanut ottaa paremmin selvää Rokuan talviretkeilymahdollisuuksista. Vaikka kota ja järvimaisema olivat hienoja, retkestä jäi lievä epäonnistumisen maku. Silti, tämäkin oli omalla tavallaan tärkeä kokemus ja kosketus talviretkeilyn haasteisiin. Odotan kuitenkin, että vielä joskus palaan tänne hieman kesäisemmissä tunnelmissa. Olisi hauskaa käydä tuossa samaisessa paikassa kesällä ja muistella tätä haahuiluretkeä Rokuan lumikinoksissa.