Kolme retkeä Norjan Lofooteilla
Heinäkuu 2025
Festvågtind
Ensimmäinen retkikohteemme Norjan Lofooteilla on Festvågtind, joka on suosittu päiväretkikohde upean Henningsvæerin kalastajakylän pohjoispuolella. Huipulle nouseva polku tarjoaa upeat näkymät kylään sekä ympäröiville vuorille. Reitti ei ole erityisen pitkä, vain noin puolitoista kilometria, mutta erityisesti täällä olisi virhe tuijottaa pelkkiä kilometrejä. Maisemapaikka sijaitsee 541 metrin korkeudella, joten reitti sinne on erityisen jyrkkä ja vaativakulkuinen.
Maisemapaikalle pääsyn haastavuus alkaa jo ennen polkua, sillä reitti sijaitsee kapean autotien varrella ja kulkupeli täytyisi pysäköidä jonnekin. Paras vaihtoehto on Festvagin oma maksullinen pysäköintialue, joka tosin on reitin suosioon nähden valitettavan pienikokoinen ja usein täynnä - samoin kuin muutkin lähistöllä sijaitsevat tienvarsipaikat. Näiden jälkeen ainoa vaihtoehto lienee vähintään puolen tunnin kävelymatka Henningsvæerin kylästä. Onneksemme satumme kuitenkin saamaan parkkipaikan reitin omalta pysäköintialueelta toisen auton juuri lähtiessä.
Reitin alkupäässä sijaitseva kyltti antaa ohjeita kulkijoille ja varoittaa erityisesti alun olevan hankala. Suhtaudun tietoon hieman epäillen, joten lähdemme reippain mielin etenemään metsikköön. Matka katkeaa kuitenkin lyhyeeen, kun edessä avautuu iso kivikko, josta polkua on vaikea erottaa.
Etsiskelemme hetken mihin suuntaan pitäisi edetä. Löydämme sitten kaksi vaihtoehtoa: Kiipeäminen korkeahkon kiven yli tai kohtalainen hyppy kahden ison kiven välistä. Päätämme valita kiipeämisen, sillä hyppely vaikuttaa hieman pelottavalta.
Pääsemme pahimman kivikon ohitse, minkä jälkeen alkaa kohtalaisen jyrkkä kiipeäminen suoraan ylöspäin. Kiipeäminen käy työstä eikä pilvettömältä taivaalta paahtava aurinko helpota tilannetta. Pysähtelemme usein juomaan kun muut paahtavat ohi.
Ylös kapuaminen tuntuu loputtomalta työmaalta. Reitti on kivinen, hiekkainen ja siinä määrin jyrkkä, että ajoittain tarvitaan myös käsiä. Jossain kohtaa nouseminen ja kuumuus uuvuttaa niin, että alan voida pahoin. Onneksi, kuin ihmeen kaupalla, saavumme varjoisaan kohtaan - niitä ei polulla ole juurikaan tähän mennessä ollut.
Olemme lähes varmoja, että tämä reitti jää nyt tekemättä. Se olisi toisaalta sääli, sillä reitin puolivälissä oleva Heiavatnet-järvi pitäisi silmämääräisesti olla jo varsin lähellä. Puhumme, että kävisimme siinä uimassa, jos vaan selviämme sinne asti. Polulla on runsain mitoin muitakin kulkijoita ja hämmästelen, että useimmilla ei vaikuta olevan minkäänlaista varustusta, ei edes vesipulloa. Meillä onneksi vettä on. Juominen ja hatun kastelu parantaa oloani pikkuhiljaa, joten päätämme jatkaa matkaa.
Pääsemme kuin pääsemmekin Heiavatnetin luo. Paikalla on jonkin verran väkeä ja osa vaikuttaa myös aikovan leiriyä paikalla. Yllätyn, kun näen jonkun kavunneen tänne jopa pienen vauvan kanssa. Kierrämme järven ympäri tutkiskellen samalla ympäröivää maisemaa.
Lähialueelta avautuu upeat näköalat Henningsvæerille. Sitä ihailessani huomaan myös vuorikiipeilijän, joka kapuaa hiljalleen viereistä kalliota ylöspäin. Ehkä meidän jyrkkä polku oli sittenkin sieltä helpoimmasta päästä.
Maisemien ihailun jälkeen alkaa reitin toinen osuus, kipuaminen Festvågtindin huipulle. Reitti on jälleen jyrkkä ja kivinen, joskaan ei enää hiekkainen. Useassakaan kohdassa en ole varma mistä reitti kulkee, jokainen tuntuu menevän vähän siitä mistä pääsee. Mitä ylemmäs etenemme, sitä vaikeammaksi kivikko tuntuu käyvän - ja samalla myös takana avautuva maisema muuttuu upeammaksi. Myönnettäköön, että aivan huipulle asti emme jyrkän nousun vuoksi lopulta tohtineet mennä, mutta varsin upea maisema jäi silti muistoksi.
Paluumatka takaisin kulkee samaa reittiä pitkin, joskin tällä kertaa joudumme varomaan askeleita jyrkässä alamäessä. Onneksi paluumatka sujuu kuitenkin melko vaivattomasti. Sitä tehdessä alan pohtia, että tämä reissu on ollut aika erilaista retkeilyä mihin olen Suomessa kulkiessa tottunut. En tiedä onko tämä edes retkeilyä siinä mielessä kuin itse sanan perinteisesti ymmärrän - ehkä paremmin jonkinlaista elämysurheilua. Noh, joka tapauksessa luonnossa liikkuminen, eväiden syöminen ja maisemien ihailu ovat olleet osa kokemusta, joten tuttujen asioiden äärellä ollaan. Jotenkin olen kuitenkin erityisen helpottunut, kun jyrkkä lasku on ohi ja pääsemme takaisin "maanpinnalle".
Ryten / Kvalvika Beach
Seuraava kohteemme on myös tunnettu retkikohde Lofooteilla: Kvalvika Beach Trail, joka on osa Lofotodden-kansallispuistoa. Kyseinen reitti vie meidät Kvalvika Beachin vieressä sijaitsevalle Ryten-vuorelle, josta kuulemma avautuu upeat näkymät Kvalvikan rannalle.
Reitille pääseminen vaatii jälleen hieman selvittelyä. Suosituin lähtöpaikka lienee reitin alkuosan läheisyydessä sijaitseva maksullinen Innersand Parking, jonne päätämme suunnata. Pahaksi onneksemme tämäkin paikka on tupaten täynnä autoja. Meitä ollaan jo käännyttämässä pois, mutta hyvä onni puuttuu jälleen peliin, kun alueelta poistuva auto vapauttaa paikkansa meille.
Pysäköintipaikalta lähtee selkeä, maalaisidylliä muistuttava polku kohti Kvalvikaa. Matka sinne, noin neljä kilometriä, on lähes pelkkää ylämäkeä ja kohoaa korkeimmillaan puoleen kilometriin merenpinnasta.
Kuten odotettua, lämmin heinäkuinen sää on vetänyt polulle todella paljon väkeä. Lääniä riittää onneksi sen verran, että reittiä on onneksi helppo kulkea isommassakin porukassa. Ainoastaan todella kova sivutuuli haittaa ajoittain kulkua.
Jossain kohtaa Kvalvika tulee esiin mäkien takaa, sekä reitti viereiselle Ryten-vuorelle. Pohdimme verailua rannalla ennen Rytenille kapuamista, mutta kuulemma reitti sinne on hankala ja kulkua helpottavia pitkospuita ollaan vasta rakentamassa. Päätämme siis kavuta suoraan Rytenille.
Ylhäällä meitä odottaa palkinto kipuamisesta. Näkymä Kvalvika-rannalle on kerrassaan mitä upein ylmestys. Itselläni tämä lukeutuu yhdeksi Norjan kansallismaisemista, sillä olen nähnyt tämän kuvan useita kertoja ennen kuin nyt pääsin todistamaan näkymää livenä.
Kvalvikaa ihaillessa ei voi olla huomaamatta erästä kiveä, joka maisemassa usein näkyy. Moni paikalle tuleva menee suoraan kivelle ottamaan kuvia itsestään - kivellä seisten ja siitä roikkuen. Touhu näyttää vaaralliselta, sillä kova tuuli ei ole laantunut mihinkään, muttei myöskään Instagram-sukupolven into ottaa vaarallisen näköisiä selfieitä. Onneksi mitään ei kuitenkaan satu.
Paluumatka takaisin sujuu tuttua reittiä pitkin. Luonnehtisin tätä kohdetta norjalaisittain kohtuullisen helpoksi. Nousua toki on, mutta se ei ole mitenkään erityisen jyrkkää ja reitillä riittää leveyttä. Haastavin kohta polulla lienee osuus, jossa kivutaan lyhyen matkaa ahtaassa kivikossa ylöspäin ketjusta kiinni pitäen.
Mannen Haukland
Viimeinen retkikohteemme tunnetaan nimellä Mannen Haukland, joka sijaitsee upeiden Hauklandstranda ja Uttakleiv hiekkarantojen välissä. Kyseinen reitti kulkee Veggen-vuoren huipulle, noin 489 metriä merenpinnan yläpuolelle. Se on niin ikään tunnettu vierailukohde, jolta avautuu laajat näkymät upeille hiekkarannoille.
Reitille lähtiessämme jätämme auton Hauklandstrandan maksulliselle pysäköintialueelle. Kuten totuttua, paikka on täynnä autoja, ja joudumme hetken aikaa kiertämään kehää vapaata paikkaa odotellen. Kun sellainen lopulta löytyy, on paikalta suora yhteys polulle.
Kuumassa säässä kipuaminen ottaa jälleen voimille, vaikka nousu on selvästi helpompi kuin esim. aiempi kohteemme Festvågtind. Jälleen muutamassa kohdassa joutuu hieman turvautumaan käsivoimiin, mutta muuten reitti on norjalaisittain kohtuullisen helppoa.
Aikamme vuoren laella kiipeiltyämme saavumme lopulta sen päälle, joskin olemme vielä kaukana huippukohdasta. Eteneminen alkaa kysyä hieman uskallusta, sillä polku on ajoittain hyvinkin kapea, ja molemmilla puolilla äkkisyvä pudotus. Myönnettäköön, että rohkeus antaa tässä kohtaa periksi ja huippu jää saavuttamatta. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä vieressä avautuva maisema on jo tässä kohtaa sanoinkuvaamaton ilmestys.
Edessä avautuva rantamaisema ja taustalla nousevat vuoret ovat yksi upeimpia hetkiä, mitä olen retkireissuillani nähnyt. On jälleen haikeaa miettiä, että vaikka paikasta jää upea kuva muistoksi elämään, ei livenä koettua hetkeä voi silti mikään kuva korvata.
Alas palattuamme on Hauklandstrandan valkoisessa hiekassa makoilu ja turkoosissa (viileässä) vedessä uiminen loistava palkinto kuumassa säässä kiipeämisestä. Eikä haittaa yhtään, että paikalla myydään myös kylmää juomaa ja jäätelöä.
Loppusanat
Automatka Lofooteille oli mieleenpainuva kokemus. Retkipolkujen ja uimarantojen lisäksi vierailimme useissa tunnetuissa kalastajakylissä, kuten Henningsvæer, Nusfjord, Hamnøy, Reine sekä pitkän tien päätepysäkillä sijaitseva Å. Näin heinäkuussa turisteja oli paikalla runsain mitoin ja selvästi Lofootit on myös suomalaisten mieleen, sillä melkein missä tahansa olimmekin, kuulimme jonkun puhuvan äidinkieltämme.
