Hiidenportti ja retkeilyyn liittyvät pelot
Sotkamossa sijaitseva Hiidenportti on syrjäinen kansallispuisto. Kuten valtaosa Suomen kansallispuistoista, tännekin on hyvin vaikeaa tulla ilman omaa autoa, ja matkalla joutuu ajamaan pitkän pätkän varsin epätasaista ja mutkaista hiekkatietä. Perillä odottaa kuitenkin puisto, joka kätkee sisäänsä tiheän polkuverkoston ja paljon hienoja maisemia, joista tunnetuin on puiston ytimessä sijaitseva Hiidenportin rotko.
Hiidenportin pääparkkipaikka sijaitsee Palolammella, jossa on muun muassa keittokatos, nuotiopaikka ja kaivo. Sieltä lähtee myös alueen tärkeimmät kävelyreitit: Hiidenkierros (5 km) kulkee Hiidenportin rotkolaakson läpi Porttilammen laavulle ja takaisin, sekä pidempi Kitulankierros (10 km), joka jatkaa Porttilammelta Kitulanlammen laavulle saakka. Kumman tahansa kierroksen sitten valitseekin, on Hiidenportin rotkolaakso joka tapauksessa vain lyhyen kävelymatkan päässä parkkipaikalta. Itse lähdin seikkailemaan puistoon päivän ajaksi, tarkoituksena kulkea tuo pidempi kympin mittainen Kitulankierros.
Alkuosa polusta on pääsääntöisesti helppokulkuista kangasmetsää, joka sivuaa myös suo- ja järvimaisemaa.
Hiidenportti tulee vastaan jo reilun kilometrin päässä lähtöportilta. Kyseessä on noin kilometrin mittainen rotkolaakso, jonka pystysuorat kallioseinämät ovat paikoin jopa 20 metriä korkeita. Reitti kulkee ensin matalalla kuilun halki, minkä jälkeen kavutaan ylös kulkemaan loppumatka yhä korkeampaa rotkon reunaa pitkin.
Reunaa sivuavan polun alussa alhaalla näkyy vain kivikkoa, mutta tästä huolimatta näkymät alas rotkoon ovat vaikuttavia. Paikan vaarallisuuden vuoksi iso osa polun reunasta on aidattu kahdella narulla.
Rotkon reunaa sivuavaa polkua kuljetaan ajoittain hyvin kivikkoisessa maastossa. Kivien välissä ei kannata kaivella puhelinta taskusta, sillä lohkareiden väleissä on paikoitellen varsin syviä koloja.
Polkua kuljettaessa maisemat rotkossa vaihtelevat kivikosta pieniin lampiin ja lopussa suohon. Alhaalta näkymät saattaisivat olla myös hienot, mutta sinne ei ole menemistä.
Kuvausmielessä rotkolaakso on haastava paikka. Herkullisimmat kuvauspaikat on onneksi sisällytetty osaksi reittiä, mutta kaikkiin paikkoihin ei kuitenkaan saisi mennä. Näkymät alas laaksoon ovat hienot, mutta huomaan, ettei kaksiulotteisissa kuvissa syvyys koskaan välity katsojalle samalla tavalla kuin oikeassa tilanteessa. Olenkin usein valokuvatessa joutunut toteamaan, että monet ympäristöt ovat sellaisia, ettei niiden välittämää kokemusta voi täysin kuviksi tallettaa, vaan ne on koettava itse.
Hiidenportin rotkon jälkeen, Porttilammen laavun ohitettuani, matka jatkuu Kitulanlammelle. Matkalla kohdataan soita, metsäpuroja, kallioseinämiäkin, mutta näkymät kalpenevat selvästi Hiidenportin vastaaviin nähden. Pelkästään maisemien vuoksi tälle kierrokselle ei siis kannattane lähteä. Noin kolmen kilometrin samoilun jälkeen Kitulanlammen laavu löytyy, ja se onkin varsin kivalla paikalla niemen kärjessä. Tulosuunnasta riippuen sinne saavutaan joko niemen polkua tai järven ylittävää siltaa pitkin.
Pystytän riippumaton ja fiilisten siinä aina ilta-aurinkoon asti. Paikalla käy jokunen retkiporukka, mutta varsin hiljainen puiston osa tämä tuntuu oleva. Selkeästi valtaosa retkeilijöistä tyytyy vierailemaan vain rotkolaaksossa ja sen lähialueilla.
Riipparissa ollessani, rotkolaakson vielä pyöriessä mielessäni, aloin pohtia retkeilyyn liittyviä pelkoja. Arkielämässä minulla on esimerkiksi jonkinasteinen korkeanpaikankammo, mutta hieman nurinkurisesti se ei tunnu olevan retkireissuilla samalla tavalla läsnä. Näin siitäkin huolimatta, että täällä putoamisen vaara lienee usein paljon arkielämää suurempi, ja itse kuitenkin välillä otan kuvia paikoissa, joissa paha tasapainon pettäminen voisi olla kohtalokasta. Maisemien ihailu alas rotkolaaksoon oli ehkä niin mieltä avartava kokemus, etteivät arkiset pelot ole siinä hetkessä läsnä. Retkeilyyn liittyviä pelkoja minulla kuitenkin on, ja niitä voisi avata tarkemminkin. Tässä tärkeimmät mieleen tulevat pelot:
- Pimeys. Olen tätä sivunnut aiemminkin: en koe erityisen mukavaksi liikkua säkkipimeässä metsässä itsekseni. Valokuvausmielessä olen sitä kuitenkin välillä tehnyt, sillä valo on parhaimmillaan auringonlaskun aikaan ja päiväretkillä takaisin on hiippailtava hämärässä. Myös yökuvausta tehdessä on vain pakko altistaa itseään tälle pelolle. Kehitys pelon täyteläiseksi voittamiseksi on kuitenkin toistaiseksi ollut hidasta.
- Yölliset painajaiset. Tämä on aika hassu pelko. Käytännön kokemus on osoittanut, että minun tulisi retkellä pelätä pikemminkin unen puutetta kuin painajaisia. Arkielämässä saatan kuitenkin joskus harvoin herätä yksin hikisenä kuumottavaan painajaiseen, joka tuntuu todelliselta vielä hetken aikaa heräämisen jälkeenkin. Näitä hetkiä en mielelläni kokisi maastossa yöpyessä.
- Varusteiden pettäminen. Tämä kattaa hyvin monenlaisia tilanteita: rinkan hihna katkeaa, riippumatto repeää, kaasupullo ei toimi, rinkka uppoaa veteen... Mitään näistä minulle ei ole koskaan tapahtunut, mutta ehkä juuri siksi mielessä pyörii välillä ajatus, että osaanko toimia oikein, jos jokin tärkeä varuste hajoaa tai katoaa. Ajatuksen tasolla olen käynyt läpi mahdollisia riskejä ja toimintatapoja, mutta käytännön kokemus puuttuu.
- Säätilan yllättäminen. Tässäkin painaa ajatuksen tasolla lähinnä se, että en ole vielä joutunut retkireissullani kohtaamaan oikeasti huonoa säätä. Raju ukonilma sekä leirin pystytys kovassa sateessa ja tuulessa on vielä kokematta. Myös lämpötilojen vaihtelu mietityttää, ja siksi pakkaan retkille mukaan aina vähän ylimääräistä lämmikettä.
- Sairastuminen tai loukkaantuminen vaelluksella. Jonkinlainen mahatauti tai kova kuume voisi olla todella ikävä yksin reissussa koettuna. Se on kuitenkin asia, jonka toteutumiseen ei voi täysin vaikuttaa. Samoin koen loukkaantumisen osalta: aina voi ja pitää noudattaa riittävää varovaisuutta, mutta täyttä varmuutta ei voi koskaan saada. Nämä riskit on vain hyväksyttävä ja varauduttava niihin järkevässä määrin.
- Omien voimien pettäminen tai yliarviointi. Olipa retki millainen tahansa, polulle lähtiessä täytyy olla tietynlainen varmuus siitä, että kohteeseen jaksaa kulkea. Retkeily ja etenkin vaeltaminen on paitsi fyysinen, myös henkinen suoritus. Ajan saatossa omaa jaksamistaan eri tilanteissa oppii tuntemaan ja tekemään arvioita sen perusteella. Minulle retkeily on kuitenkin kaikissa muodoissaan kokemus, ei suoritus, ja siksi suunnitelmia on lupa muuttaa kesken reissun oman fiiliksen ja jaksamisen mukaan.
Tältä listalta puuttuu muutamia yleisiä retkeilyyn liittyviä pelkoja, kuten vaikkapa pelko kohdata petoeläin. Käytännössä petoeläinten kohtaaminen maastossa ja erityisesti niiden kanssa ongelmiin joutuminen on kuitenkin tilastollisesti niin harvinaista, ettei pelkoon ole syytä. Ruoan loppuminen on monelle keskeinen pelko, itsellä sitä on ollut aina liikaa matkassa (paitsi suklaata). Myöskään eksymistä en pelkää, sillä kulkemani reitit ovat pääsääntöisesti hyvin merkittyjä ja jonkinlainen paikannin on aina mukana. En myöskään ole koskaan onnistunut oikeasti hukkaamaan itseäni (luulen tosin, että jossain erämaassa kulkiessa tällainen pelko saattaisi olla enemmän läsnä).
Yhteenvetona edellä mainituista peloista on tärkeää todeta, että on ihan ok pelätä asioita. Pelko on pohjimmiltaan positiivinen tunne siinä mielessä, että sen tarkoitus on suojella meitä. Pelon tunteelle ei kuitenkaan pidä antaa liikaa valtaa ja sen käsittelyssä auttaa paljon se, että tuntee itsensä, varusteensa ja omat rajansa.
Aurinko laskee, alan pikkuhiljaa tehdä paluumatkaa. Hiidenportti tuntuu olevan hiljainen kansallispuisto. Vierailuni perusteella paikalla ei paljon väkeä liiku ja myös virallisissa kävijäluvuissa puistolla on melko vaatimaton kävimäärä moniin muihin maamme kansallispuistoihin verrattuna. Maltillisesta suosiosta huolimatta Hiidenportin rotkolaakso oli kuitenkin kokemisen arvoinen. Se on mainio päiväretkikohde, mutta puiston ytimestä eri suuntiin lähtevät pidemmät polut tekevät myös vaeltamisen puistossa mahdolliseksi. Ehkä palaan tutkimaan niitä joku toinen kerta.
(Viimeinen kuva puiston ulkopuolelta)